top of page

Avaruusvalaat, ystävämme

Valas pärskyttelee ja puhisee, 3D-vesipisarat lentelevät. Avatar: The Way of Waterin koskettavin ja syvällisin suhde ei ole perhe- tai parisuhde, vaan elokuvan keskiöön nousee jättimäisen Payakanin ja altavastaaja Lo'akin välinen ystävyys.


Kohtaus uudesta Avatar-elokuvasta.


Siinä missä Avatar -universumin ikranit ja ilut ovat lähinnä ratsuja, valaankaltaiset tulkunit ovat James Cameronin maailmassa na'vien ystäviä, "mahdollisesti älykkäämpiä kuin ihmiset" (na'veista ei sanota mitään). Tulkuneilla poikkeuksellisen rikas kulttuurielämä – ne säveltävät musiikkia, hallitsevat filosofian ja matematiikan, ja noudattavat pasifistista kunniakoodia joka estää kaiken tappamisen, myös puolustautumistarkoituksessa. Tulkunin pyydystys on The Way of Waterin väkivaltaisin ja tunteikkain, mutta myös attraktiivisin kohtaus. Mössömäisen lihan alta paljastuu lopulta syy kaikelle – pieni määrä arvokasta tulkunin öljyä pystyy pidentämään ihmisen elinikää.


Joku saattaa tässä kohtaa palauttaa mieleen ensimmäisen Avatarin Unobtanium-alkuaineen ja pohtia, mitä sille oikein tapahtui. Kaupalliseen valaanpyyntiin rinnastuva tulkun-jahti on Cameronin uusi tapa tuoda esiin ihmisen (tawtute, sky people) pahuus ja ahneus. Tämä ei ole sattumaa, vaan liittyy perustavanlaatuisesti siihen miten läntisessä kulttuuripiirissä on yleisesti tapana käsittää valas. Avatarin ollessa jo konseptina niin kummallinen, Cameron luottaa monessa asiassa katsojalle tuttuihin teemoihin.


Valas on jo pitkään ollut eläinsuojeluliikkeen rakastettu maskotti, ja Secrets of the Whales -dokumenttisarjankin tuottanut Cameron tiedostaa varmasti eläimen karismaattisuuden. Ajatus meren lempeistä jättiläisistä hivelee mielikuvitusta, ja mahdollisuus että jokin eläinlaji voisi paljastua ihmisen kaltaisesti älykkääksi on houkutteleva. Delfiinien kanssa uiminen ja valaiden katselu ovat suosittua turistiohjelmaa, ja niistä povataan jopa vaihtoehtoista tulonlähdettä valaanpyyntiä nyt harjoittaville maille. Suuren olennon rinnalla kulkeminen ja sen suojelu hivelee ihmisen egoa. Samalla eläinsuhteemme on pelon värittämä – tulevatko ne meidän reviirille? Mitä jos ne ymmärtävät oikeasti kaiken mitä teemme? Kostavatko ne? Ajatus avaruusvalaasta kuuluukin erottamattomasti myös scifi-kuvastoon.


Ote Olaus Magnuksen kartasta 1500-luvulta.


Arne Kalland on esittänyt idean "supervalaasta", eräänlaisesta ideologisesta leikkaa-liimaa-eläimestä johon on koostettu monien eri valaslajien parhaita ominaisuuksia. "Supervalas" on samaan aikaan erittäin älykäs (kaskelotti, pullonokkadelfiini) ja erittäin suuri (sinivalas), se osaa laulaa kauniisti (ryhävalas), lähestyy mielellään ihmisiä (etelänmustavalas) ja on todella uhanalainen (grönlanninvalas, sinivalas). Mitään tällaista valasta ei ole oikeasti olemassa, mutta kuva siitä on pinttynyt ihmisten tietoisuuteen voimakkaan kampanjoinnin ja populaarikulttuurin kuvaston kautta. Tämän vetovoiman avulla eläinsuojelujärjestöt pystyvät keräämään varoja myös muille, vähemmän karismaattisille eläinlajeille kuten perhosille ja sammakoille.


Suhtautumisemme eläimiin muuttuu sen mukaan, miten kaukana eläinlaji on ihmisen kokemusmaailmasta. Eläinten kognitiivisia taipumuksia arvioidaan usein vain ihmisen mahdollisuuksista käsin, joten kattilan kantta rapsutteleva hummeri koetaan automaattisesti alkeellisempana otuksena kuin jonkinlaiseen vuorovaikutukseen kykenevä valas. Eräältä yliopiston kurssilta muistan erityisen hyvin Noora Kauniston luennon, jossa tuotiin esiin että ihmisten emootiot ja tunteet vaikuttavat siihen miten eläinten uhanalaisuus ja siten arvo määritellään. Eläimiä, jotka ovat halukkaita toimimaan ihmistä miellyttävällä tavalla, ollaan halukkaampia ymmärtämään ja tutkimaan ja siten suojelemaan. Uutta eläintietoa saadaan koko ajan, mutta historiallisesti tieto on kuitenkin lisääntynyt eniten niiden lajien ehdoilla, joista ihminen on ollut kiinnostunut.


On aika nostaa valas pöydälle ja pohtia miksi niitä oikeastaan enää pyydetään – syötäväksi. Valaanrasvalla ei ole pitkään aikaan ollut arvoa teollistuneissa yhteiskunnissa, eikä esimerkiksi parfyymiteollisuus enää tarvitse kaskelotin suolistoeritettä. Tietyt modernisoituneet ja teollistuneet maat, kuten Japani, haluavat kuitenkin pitää kiinni perinteistä poliittisista ja kulttuurisista syistä, vaikka lihan syönnille ei ole mitään pakottavaa tarvetta. Kansainvälinen valaanpyyntikomissio (IWC) valvoo pyyntiä tarkoituksenaan suojella ja tutkia valaskantoja, ja kaupallinen valastus on ollut kiellettyä vuodesta 1982. Tärkeän poikkeuksen tähän muodostavat tietyt valaanlihasta riippuvaiset alkuperäiskansat, jotka saavat poikkeusluvalla pyytää tarvittavan määrän valaita vuosittain.


Kuuluisassa Consider the Lobster -esseessään David Foster Wallace pohtii hummerien syömisen etiikkaa ja hummerifestivaalien makaaberiutta juurikin eläimen ja ihmisen kokemusmaailman etäisyyden kautta. Hummeri on gastronomisesti erittäin arvostettu raaka-aine, joten Wallacen Gourmet -lehdessä julkaistu essee on ennen kaikkea näpäytys aikansa foodieille, jotka vuonna 2004 ahtoivat eläimiä eettisyydestä piittaamatta. Mutta miten on valaanlihan laita? Tämän vuoden DocPointissakin esitetyssä Vincent Kelnerin A Taste of Whale- dokumentissa nähdään perinteisiä Färsaarten valasherkkuja. Esillepano mukailee klassista "lihaa ja perunaa", ja maku muistuttaa kuulemma "lehmää joka on ollut liian kauan meressä". Nuoriso nyökyttelee valaanlihan olevan "ihan kivaa", mutta sille löytyy oma miehinen kannattajakuntansa, joka on valmis hankkimaan pyyntilisenssin ja tatuoi kuvia valaiden tappamisesta ihoonsa. Valaanliha on nykyään kauttaaltaan elohopean myrkyttämää, mutta se ei paina vaakakupissa. Aterialle kokoontuvat kaikki, lapset saavat vähemmän.


Valasta ja perunaa.


Valaanpyynti on erittäin mielenkiintoinen esimerkki kompleksista eläinsuhteestamme, joka kytkeytyy moniin ajankohtaisiin teemoihin kuten kestävään kehitykseen, uhanalaisten lajien suojeluun ja kansojen itsemääräämisoikeuteen. Ennen kaikkea se on esimerkki katoavasta perinteestä, jonka ylläpito on nykyisen ruokaturvan valossa varsin kyseenalaista ja vaatii paljon rahaa ja poliittista lobbausta.


Huikean kaunis luontomatkakohde Färsaaret on herättänyt kansainvälistä paheksuntaa, kun sen rannat kirjaimellisesti tahriintuvat verellä valasjahdin eli grindadrápin käynnistyessä. A Taste of Whale kannattaa todella katsoa, sillä dokumentti kuvaa realistisesti sekä färsaarelaisten pakkomielteistä suhdetta valaisiin, että ulkomaalaisten eläinaktivistien aitoa huolta ja jatkuvaa epäonnistumista. Paikalle raahataan muun muassa Pamela Anderson kouluttamaan "alkukantaisia" färsaarelaisia, joiden lapset ovat tottuneet laskemaan valailla mäkeä taaperosta asti. Jos vatsa kestää silmittömän väkivallan, valaiden seassa räpiköinti alkaa näyttää kummalliselta maskuliinisuuden performoinnilta ja luontosuhteen vahvistamiselta ("minun on vaan pakko syödä tätä hyvää valaanlihaa, vaikka se näyttää lähinnä kuivalta ja möykkyiseltä karjalanpaistilta").


Färsaaret saa kuitenkin valaanpyynnin näyttämään kirkollismenoilta verrattuna teollisiin maihin. Japani on ollut valasdebaatin keskipisteessä jo vuosikausia, ja se on reagoinut kansainväliseen kritiikkiin poikkeuksellisen ärhäkkäästi. Japani on muun muassa kiertänyt IWC:n rajoituksia naamioimalla valaanpyyntinsä tieteelliseksi tutkimukseksi, joka on kantojen kartoittamisen nimissä sallittua. Se on yrittänyt myös saanut itselleen alkuperäiskansoille kuuluvat pyyntioikeudet, joita ei ole tunnustettu, sillä Japanin alkuperäiskansat kuten ainut ja ryukyut eivät pyydä valaita. Vuonna 2019 Japani ilmoitti dramaattisesti jättävänsä IWC:n ja jatkavansa kaupallista valaanpyyntiä välittämättä ulkomaalaisten mielipiteistä. Valastus on japanissa ennen kaikkea poliittinen kysymys, jota ajaa tietty ryhmä oikeistokonservatiiveja – usein ikääntyneitä miehiä, jotka ovat syöneet valasta nuorena ja vastustavat ulkomaiden puuttumista maan sisäisiin asioihin ja kulttuuriin.


Valaanpyynnin kulttuurinen merkitys ja pitkä historia on suurilta osin rakennettua. Japanin historiassa on syöty jonkin verran valaanlihaa, sillä periaatteessa valasta ei nähty nisäkkäänä vaan kalana, joten buddhalainen ja shintolainen lihansyöntikielto ei koskenut sitä. Mutta vasta 1600-luvulta eteenpäin valaita on pyydetty organisoiduimmin kyläyhteisössä keihäin ja harppuunoin. Se on ollut yhteisöllinen tapa, johon on liittynyt myös valaiden henkiä kunnioittavat palvontamenot. Valaanpyynti teollistui vauhdikkaasti 1900-luvun alussa, jolloin Japani pyrki modernisoitumaan länsimaiden mallin mukaisesti. Nykyinen valaanpyydystys edustaa tätä laitaa. Toisen maailmansodan jälkeisessä ruokapulassa valasta syötiin kaikkialla, ja vanhemman sukupolven muistot valaanlihasta liittyvät erityisesti kouluruokaan. Yhteiskunnan palautuessa nopeasti raiteilleen ja lihansyönnin yleistyessä siitä tuli epäsuosittua, jota se onkin ollut tähän päivään asti.


IFAW teetti vuonna 2012 tutkimuksen, jossa todettiin että 89% japanilaisista ei ollut ostanut vuoteen valaanlihaa ja 54,7% ei ollut kiinnostunut valaanpyynnin jatkumisesta. Tästä huolimatta Japanin valtio vahvistaa maa-, metsätalous- ja kalastusministeriönsä kautta narratiivia valaanpyynnistä japanilaisena tuhatvuotisena kulttuuriperintönä, jota pitää suojella maan omavaraisuuden turvaamiseksi. Valaanliha on muun muassa tuotu takaisin kouluruokaloihin, ja sitä on yritetty tarjota supermarketeille ja ravintoloille. Silti valtavat pinot jäistä lihaa vain kasvavat joka vuosi, sillä kiinnostus on ollut vähäistä ja kaikkea ei saada myytyä. Kyse on tällä hetkellä tappiollisesta alasta, jota tuetaan verovaroin.


Ote South Parkin jaksosta Painu helvetiin, valas! (2009)


Onko tällaisissa tapauksissa mitää järkeä jatkaa "perinnettä", jonka vain pieni joukko haluaa säilyttää, ja joka ei enää ole välttämätön tai edes kannattava? Asiaa voi käännellä monelta eri kannalta, ottaen huomioon luonnon monimuotoisuuden, taloudellisen kannattavuuden, ja toki myös maiden itsemääräämisoikeuden ja perinteiden turvaamisen. Kaikki valaslajit eivät ole uhanalaisia. Henkilökohtaisella tasolla päätös tuomita valaanpyynti on silti helppo, sillä se näyttää graafiselta, tuntuu kamalalta ja lisäksi olen aika varma että valas ei voi olla kovin hyvää. Meidät on kautta aikojen opetettu olemaan valaiden ystäviä Free Willyn (1993) ja nyt myös uuden Avatarin kautta. Keskustelin kuitenkin aiheesta japanilaisen kaverini kanssa, eikä hän tuntunut alkuunkaan ymmärtävän mistä länsimaiden valaiden ihannoinnissa on kyse. Lihantuotannon ollessa edelleen hämmästyttävän normalisoitua, on aiheellista pohtia saako vain "tyhmiä" eläimiä syödä, ja määritelläänkö älykkyys aina ihmisen lähtökohdista käsin.


Miltä tuntuisi kohdata oikea valas? Valas olisi iso, ja varmasti märkä. Mitään sanottavaa valaalla ei olisi minulle, eikä minulla valaalle. Empaattinen eläinsuhde harvemmin syntyy oikeissa kohtaamisissa, vaan käsittelemme sitä elokuvien ja luontodokumenttien inhimillistetyn katseen läpi – nyt myös 3D:nä. Eläimillä itsellään ei ole mitään toimijuutta ihmisten asettamissa arvokysymyksissä, ja siksi James Cameronkin halusi uudessa elokuvassaan yhä vaan korostaa fiktiivisen valaslajinsa inhimillisiä piirteitä, kuten kykyä laskea numeroita ja säveltää.

229 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Comments


bottom of page