top of page

Japani – enemmistön elokuvakulttuurimaa

Festivaalit vaikuttavat tällä hetkellä erittäin kiinnostuneilta ottamaan ohjelmistoonsa elokuvia, jotka kertovat erinäisiin vähemmistöön kuuluvien ihmisten tarinoita. Tai tarinoita heistä. Kyse on varmasti osin trendien seuraamisesta, ja osin täysin tietoisesta halusta vaikuttaa siihen kuka saa näkyä. Matkustin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Berliinin elokuvajuhlille, ja huomasin vähemmistöjen olevan yksi kantava teema sielläkin. Tuleva Helsinki Cine Aasia voi puolestaan ansiokkaasti ylpeillä jopa kahdeksalla naisohjaajan elokuvalla.


Pyrin yleensä festivaaleilla katsomaan kaikki tarjolla olevat japanilaiset elokuvat. Aihetta useaan otteeseen pureskeltuani olen kuitenkin päätynyt lopputulokseen, että japanilainen tapa esittää vähemmistöjä on edelleen auttamattoman vanhanaikainen ja palvelee lähinnä melodraaman nälkäistä katsojaa. Vähemmistöillä ei ole edelleenkään yleensä muuta roolia kuin herättää sääliä tai valistaa ignorantteja japanilaisia. Tämän vuoksi monet aiheeltaan tärkeät japanilaiset elokuvat eivät ole menneet viimeisillä festivaaleilla ihan maaliin.


Hyvä esimerkki tästä on Berlinalessa katsomani My Small Land (2022), joka on tulossa myös tämän vuoden Helsinki Cine Aasiaan. Elokuva on sinänsä aiheeltaan hyvin vetävä. Tarinan keskiössä on nuori kurdityttö Sarya ja hänen perheensä, joka menettää Japanin jähmeän pakolaispolitiikan vuoksi oleskelulupansa. Elokuvassa kuullaan japania, turkkia ja kurdia, ja mukana on myös amatöörinäyttelijöitä. Ohjaaja Emma Kawawada on nuori vähemmistötaustainen nainen, ja My Small Land on hänen esikoisteoksensa.


Japanilaisen byrokratian raskaus tuodaan elokuvassa esille, mutta keskiössä ovat aina ihmissuhteet.


Samanaikaisesti Kawawadalla on kuitenkin Hirokazu Kore-edan siunaus, ja hän kuuluu tämän Bun-Buku-tuotantoyhtiöön. On selvää, että tätä elokuvaa ei olisi välttämättä tehty ilman Kore-edaa. Japanin kärkikastin ohjaajalla on takanaan valmis koneisto, joka kykenee edistämään tällaisia aiheita ja on valmiiksi ulkomaille orientoitunut. Lopputuloksena on kiistatta myös hyvin kore-edelainen elokuva – keskiössä on koskettava, jopa imelä perhetarina. Melodramaattisen kerronnan siirappisuus jättää katsojalle tahmean tunteen. Tapahtumia kuljettaa kliseinen pianomusiikki, ja kuvassa vilisevät konbinit ja pittoreskit kaupunkimaisemat. Konservatiivinen tapa kuvata Japania rumankauniina betoniviidakkona varmasti miellyttää montaa ulkomaalaista katsojaa. Samalla elokuvasta karisee kaikki poliittisuus, ja jäljelle jää koskettava coming of age-kuvaus, josta voi kuitenkin lähteä hyvillä mielin kotiin jotakin uutta oppineena.


En edes tuomitse elokuvaa. Japanissa tämä on varmasti ollut ainoa keino kertoa tämä tarina ollenkaan, ja elokuvan premissi on harvinainen ja kiinnostava. Pahimmillaan My Small Land sortuu kuitenkin niin itsestäänselvyyksien puolelle, että katsojaa haukotuttaa. Saryan pikkuveli luulee olevansa avaruusolento, koska hän ei koe kuuluvansa joukkoon. Kiinnostava järjestetyn avioliiton sivujuoni jää kesken, sillä aihe on niin vaikea että siitä voisi tehdä oman elokuvan – helpompaa on keskittyä Saryan teiniromanssiin japanilaisen pojan kanssa. Saryan hahmosta on myös tehty varsinainen mallimaahanmuuttaja, ettei kukaan katsoja vain alkaisi vieroksumaan aihetta. Hän on omaksunut täydellisesti japanilaisen tapakulttuurin, käyttäytyy kohteliaasti, opiskelee hyvin ja haluaisi tulevaisuudessa työskennellä opettajana. Katsojat saavat myös joka väliin myös pienen luennon kurdikulttuurista. Kulttuurin tuntemuksensa ohjaaja on saanut viettämällä aikaa kurdiyhteisön parissa.


Valloilla on käsitys, että japanilaiset elokuvastudiot tuottavat määrällisesti paljon, mutta taiteellisesti heikkoja elokuvia ollessaan liian sulkeutuneita uusille elokuvantekijöille ja ideoille. Suuret studiot ovat hyvin järjestäytyneitä ja seisovat yhtenä monoliittina jo 1950-luvulta alkaen. Tämä tuli hyvin esiin taannoisessa Sion Sonon häirintäkohussa, johon reagointi studiotasolta oli jälleen kerran pakoilevaa, vaikka Sonon toiminta on ollut hiljaisessa tiedossa jo vuosia. Myös Drive My Carin (2021) ohjaaja Ryusuke Hamaguchin Oscar-ansiot eivät studioita miellyttäneet, koska hän meni ja teki elokuvansa pienellä budjetilla studiojärjestelmän ulkopuolella.


Pelastaako viiden tunnin draamoja tykittelevä Hamaguchi meidät vihdoin huonoilta japanilaisilta komedioilta?


Myös se on oleellista, että vaikka meidän olisi helppoa kuvitella toisin, Japanin elokuvateollisuus ei ole koskaan ollut oikeasti riippuvainen ulkomaiden katsojaluvuista. Elokuva on aina sijainnut jossakin paremmin myyvien Cool Japan-tuotteiden – animen, mangan ja pelien varjossa. Siksi Japani tuottaa elokuvia ensisijaisesti koti-yleisön tarpeisiin, mikä tarkoittaa että manga-adaptaatioita ja huonoja komedioita tehdään paljon. Japani haluaa myös tunnetusti esiintyä homogeenisenä kansakuntana, mikä näkyy puolestaan vähemmistörepresentaation vähyytenä ylipäätään, ja keskittymisenä ihmisten välisiin suhteisiin ja kulttuurisiin aiheisiin. Studiojärjestelmän yhtenäisyys ja tietty jääräpäisyys ei luo tarpeeksi diversiteettiä elokuvakentälle. Tässä mielessä on helppo ymmärtää, miksi Korea jyrää Japanin ohitse kansainvälisessä levityksessä. Jos ei muuta, niin ainakin korealainen elokuva tuntuu yhteiskuntaa kohti aidosti kriittiseltä, ja jopa valtavirran tuotannoissa on kärkevääkin satiiria.


Japanille vaivaannuttavia aiheita onkin enemmän järkeä lähteä etsimään indietuotantojen parista. Cine Aasiassakin esitetty Ainu Mosir (2020) ansaitsee ehdottomasti maininnan. Pohjois-Japanin alkuperäiskansaan, ainuihin, kuuluvan pojan kasvutarina on kuvattu Hokkaidolla, ja elokuvan amatöörinäyttelijät tulevat myös ainuyhteisöstä. Ainut ovat pitkään olleet Japanin vaiennettu vähemmistö, ja vaikka Golden Kamuy -mangan kaltaiset menestysteokset ovat vähentäneet aiheen stigmaa, niin ainutaustaisia tekijöitä ei yleensä ole ollut mukana. Vasta vuonna 2019 uusi laki tunnusti vihdoin ainut alkuperäiskansaksi ja korosti kielen ja kulttuurin suojelua.


Ainut pystyivät vielä ennen Meiji-kautta (1868–1912) säilyttämään oman kielensä ja elämäntyylinsä, mutta se muuttui Japanin kolonialismi- ja assimilaatiopolitiikan myötä. Ainut pyrittiin uudelleenkouluttamaan japanilaisen koulujärjestelmän kautta ja heidän perinteisiä tapojaan kiellettiin. Uudistuksia ajateltiin ainujen suojeluna kurjuudelta ja vähäosaisuudelta, vaikka iso osa ainujen huonoista oloista oli japanilaisten saapumisen ansiota.


Ainu Mosir on pohjimmiltaan varsin perinteinen kasvutarina jonka tapahtumat sijoittuvat ainuyhteisöön.


Ainu Mosir kuvaa ristiriitaa perinteiden ja assimilaation välillä sinänsä kiinnostavasti varsinkin aihetta hieman tuntevalle. Etenkin kontrasti ainujen ja japanilaisturistien välillä on merkittävä. Elokuvassa nähdään esimerkiksi kohtaus, jossa japanilaiset turistit ihmettelevät matkamuistomyymälässä työntekijöiden hyvää kielitaitoa. Todellisuudessa ainun kieltä ei nykypäivänä yleisesti ottaen enää käytetä arjessa, ja kohtauksen kärjen ymmärtääkseen pitää varmaan tietää tämä. Minimalistinen draama kompastelee kuitenkin haluihinsa kuvata samanaikaisesti sekä ainuyhteisöä kunnioittavasti, että käsitellä päähenkilönsä kasvukipuilua tarpeeksi herkästi. Dokumentaarinen ja lattea kuvaustyyli ei täysin auta pääsemään sisälle tapahtumiin.


Ohjaaja Takeshi Fukunaga ei itse ole ainu. Hän on aikaisemmin tehnyt kokopitkän elokuvan Liberiassa ja vaikuttaa New Yorkissa. Myös Ainu Mosirin rahoitus tulee ulkomailta, ja valinta Cannesin Cinéfondation-residenssiin ja Sam Spiegel International Film Labiin mahdollisti sen tuotannon. On merkillepantavaa, että ainuelokuvan taustavoimat ovat näin kansainväliset, ja Japanin Nikkatsu osti levitysoikeudet vasta elokuvan voitettua Tribeca-festivaalila. Ainut sinänsä pystyisivät saamaan kohdennettua apurahaa oman kulttuurinsa vaalimiseen, mutta se tapahtuu yhteistyössä paikallispäättäjien kanssa, joka saa apurahat keskittymään esimerkiksi rakennushankkeisiin. Kaikki eivät myöskään viitsi hakea apurahoja, sillä siihen liittyy edelleen stigma – ainukulttuurin tukeminen "minun verorahoillani" on Japanissa ihan oikea diskurssi.


Lupauksen representaation paremmasta tulevaisuudesta tarjoilee Shô Miyaken Small, Slow But Steady (2022). Elokuva on japaniksi ja viittomakielellä puhuttu hienovarainen draama kuurosta nyrkkeilijästä. Tarina perustuu nyrkkeilijä Keiko Ogasawaran omaelämäkertaan. Keiko kuuluu vähemmistöön kuulovammansa lisäksi myös ollessaan salinsa ainoa tyttö. Ennen elokuvaa inspiraatiopornon tutkani värähteli hullun lailla, mutta ohjaaja ei missään tapauksessa sortunut kärsimysnarratiiviin. Sen sijaan etusijalla ovat Keikon tunteet ja epävarmuudet, kun tärkeä harrastustoiminta on uhattuna koronan laittaessa liikuntasaleja kiinni.


Kuten Juho Kuosmasen Hymyilevässä miehessä (2016) myös Small, Slow But Steadyssa voittaminen ei ole tärkeintä.


Elokuvan eri etnisyyttä edustavat hahmot eivät tunnu päälleliimatulta ja elokuva käsittelee jopa koronakriisiä uskottavasti. Keiko ei myöskään ole mikään hylkiö, vaan hänellä on työpaikka ja kavereita. Hän ei myöskään ole mikään huippuhyvä nyrkkeilijä, mutta on yksinkertaisesti virkistävää nähdä hänen yrittävän parhaansa ympäristön pääasiassa tukiessa. Mukana on myös rutkasti hyvälle urheiluelokuvalle ominaista kinestesiaa, johon Miyake ei hyödynnä viittomakieltä vain kuriositeettina, vaan myös elokuvallisesti. Kohtausten rauhallinen rytmikkyys koostuu monista eri elementeistä kuten nyrkkeilystä, hyppelystä, nyökyttelystä ja viittomisesta.


Palaan yhtä kaikki samaan toteamukseen – myös Small, Slow But Steady debytoi Berlinalen Encounters-sarjassa kansainväliselle yleisölle. Elokuvan levityksestä Japanissa ei ole vielä tietoa, ja elokuvan rahoituspohjaa ei ohjaaja kyselytilaisuudessa halunnut spesifioida. Se kuva, minkä me saamme japanilaisesta yhteiskunnasta festivaaleille levitettyjen elokuvien kautta on joka tapauksessa hyvin erilainen, kuin miltä yhteiskunta näyttää vähemmistöön kuuluvalle ihmiselle. Ja siihen on vielä matkaa että nämä ihmiset pääsisivät ylipäätään kirjoittamaan ja kuvaamaan omat tarinansa.

281 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Коментари


bottom of page