top of page

Kukaan ei puhu tästä

Japanilaisesta ruoasta on tullut niin vakiintunut osa isompien kaupunkien ravintolatarjontaa, että on jo vaikea muistaa aikaa, kun näin ei ollut. Reilu kymmenen vuotta sitten hyvää sushia piti vielä lähteä hakemaan rapakon takaa tai raottaa kukkaronnyörejä paremmassa ravintolassa. Muita japanilaisia ruokalajeja ei juuri ollutkaan tarjolla, vaikka helsinkiläisillä oli toki asiat vähän paremmin, sillä pääkaupungissa oli jo pidempään toiminut myös joitakin japanilaisia ravintoloita (se, miksi niitä ei yleensä kutsuta etnisiksi ravintoloiksi, saattaa selvitä sinulle tarkemmin tämän tekstin luettuasi). Joka tapauksessa niin kutsuttua sushirajaa ei ole enää pitkään aikaan ollut olemassa – sen sijaan on japanilaisia ravintoloita ja sushitiskejä, kaikkialla, jopa marketeissa.


Leipäjuustoa ja lakkahilloa ruokakaupan sushibuffetissa. Kuva Redditin r/Finland-kanavalta.
Leipäjuustoa ja lakkahilloa ruokakaupan sushibuffetissa. Kuva Redditin r/Finland-kanavalta.

Kaupunkilaisille juuri ravintolat ovat usein helppo ja turvallinen keino tutustua vieraaseen kulttuuriin ensimmäistä kertaa. Ruoka on helposti lähestyttävä hyppy tuntemattomaan, koska kaikkien täytyy syödä jotakin. Someajassa kokeilunhaluisten kaupunkilaisten ajanvietto keskittyy yhä useammin ravintoloihin. Lisäksi ainakin Suomessa asiakkaan on helppoa ja vaivatonta kävellä sushibuffetiin ja kokeilla vieraita ruokia ympäristössä, jossa työntekijän kanssa ei tarvitse olla missään tekemisissä maksua pidemmälle. Turvallista kulttuurimatkaa!


Ravintolamaailmassa valta päättää siitä, millaisia kulttuurisia merkityksiä sen sisustukseen, markkinointiin ja tunnelmaan latautuu, on pääosin ravintolan yrittäjällä ja henkilökunnalla. Mielikuvaa toisista kulttuureista ovat luomassa ja suomalaisille tulkitsemassa usein juuri ravintolat, ennen kuin suomalainen rohkaistuu itse lähtemään ulkomaanmatkalle. Kokonaisuuteen kuuluvat muun muassa huonekalut ja astiat, koriste-esineet, musiikki, mainonta sekä tietysti itse ruoka. Voidaan sanoa, että jokainen ravintolakäynti on alusta loppuun eräänlainen kulttuurinen performanssi, johon työntekijät ja asiakkaat osallistuvat yhdessä.


Myös suomalainen asiakas ja hänen makunsa vaikuttavat oleellisesti siihen, millaisia japanilaiset ravintolat täällä ovat ja mitä ruokia niissä tarjoillaan. Eikä ilmiö rajoitu missään nimessä vain Japaniin – kiinalaisten ravintoloiden suomalaistetut annokset ja salaiset ruokalistat tuntuvat olevan esillä mediassa tuon tuosta. Koska itse olen työskennellyt lähinnä japanilaista ruokaa tarjoavissa ravintoloissa ja tutkinut ilmiötä Japanin kautta, keskityn tekstissä Japaniin, mutta samat asiat pätevät mihin tahansa maahan.


Koska valtaosa Suomen japanilaisista ravintoloista ei suinkaan ole japanilaisten yrittäjien perustamia, minua on sekä japanologina että ravintola-alan ammattilaisena aina kiinnostanut valtavasti, millaista kuvaa Japanista ne yleensä välittävät. Useammat ravintolat tuntuvat pyrkivän tarjoamaan jonkinlaista japanilaisen kulttuurin representaatiota autenttisuuden ja eksotiikan saavuttamiseksi, mutta mukauttavat ruokatuotteensa vastaamaan nimenomaan paikallisen kuluttajan mieltymyksiä.


Länsimaissa asiakkaat haluavat usein kastiketta riisin päälle, ja pyytävät herkästi soijaa jos sitä ei ole pöydässä.
Länsimaissa asiakkaat haluavat usein kastiketta riisin päälle, ja pyytävät herkästi soijaa jos sitä ei ole pöydässä.

Vuonna 2021 toteutin kandidaatintutkielman, jossa haastattelin helsinkiläisiä ravintola-alan ammattilaisia ja kartoitin heidän mielikuviaan japanilaisesta ruokakulttuurista. Halusin myös tietää, mitä mieltä he olivat pääkaupunkiseudun ravintolatarjonnasta, ja olin kiinnostunut heidän suhteestaan kulttuuriseen lainaamiseen ravintola-alalla. Tavoitteena oli tarkastella Helsingin ravintolaskeneä osana japanilaisen ruoan viime vuosikymmeninä tapahtunutta globalisaatiota. Koska kyseessä on kandityö, olisin voinut tehdä monta asiaa toisin ja paljon paremmin. Se on kuitenkin aikansa tuote, johon voit tutustua kokonaisuudessaan täältä.


Kandini lähtökohta oli huippukokki Toni Toivasen varsin huoleton sutkautus Kulttuuriykkösen podcastissa:

"Jos jollain tasolla pitäisi erottaa japanilainen ja kiinalainen keittiö, niin japanilainen keittiö on hyvin – – hienostunut versio kiinalaisesta keittiöstä. – – Japanissahan kiellettiin katuruoka esimerkiksi, jos minä nyt historiasta – – taaksepäin, niin siellä on kielletty katuruoka. Et japanilainen varsinkin se kaiseki, se huippukeittiö on todella, todella hienostunutta ja nimenomaan niitä pieniä nyansseja verrattuna sitten kiinan keittiöön, joka on tällaista kadun ruokaa."

Japanilainen kulttuuri nauttii ulkomailla usein erityistä tai poikkeavaa asemaa muista kulttuureista. Tähän osallistuvat myös kaiken maailman weeaboot ja muut japanofiilit itsekin – ei tarvitse kuin viettää hetki japanin opiskelijoiden seurassa, niin saa kuulla, että Japanissa kadut ovat puhtaampia, asiakaspalvelu on parempaa, ihmiset tyylikkäämpiä, lapset söpömpiä, olut raikkaampaa, muovi laadukkaampaa, ja jopa lokit ovat jotenkin kohteliaampia.


Japanilaiset tykkäävät eksotisoida myös itsee itseään, mikä näkyy erilaisina nihonjinron-henkisinä ajatuksina, joita varsinkin vanhempi japanilainen henkilö saattaa tiputella aika varomattomasti keskustelun sekaan. Japanihan on saarivaltio, shimaguni da kara, joten eihän sitä kukaan ulkomaalainen voi ymmärtää eikä sen vaikeaa kieltä oppia. Yhtä kaikki, Japanin kulttuuribrändi on todella vahva, ja se näkyy luonnollisesti myös ajatuksissa japanilaisesta ruoasta – ja ennen kaikkea sen markkinointipotentiaalissa.


Tällä en halua sanoa, etteikö japanilainen ruoka – kuten Toivanen sanoo – voisi olla hienostunutta. Kiinalaisessa keittiössä (tai oikeastaan keittiöissä) on kuitenkin myös aivan uskomattomia nyansseja ja tekniikoita, mutta jostain syystä kiinalaista keittotaitoa tunnutaan arvostavan lähinnä Aasiassa. Esimerkiksi Netflixistä löytyvässä Culinary Class Wars -ruokarealityssa, eräänlaisessa keittotaidon Squid Gamessa, juuri kiinalainen keittiö on nostettu jalustalle, ja kiinalaisista kokeista puhutaan erityisen arvostaen.


Lisäksi ennen kaikkea tämä: myös Japanissa on aivan erinomaista katuruokaa, ja se kuuluu japanilaiseen keittiöön! Toivasen mainitsema katuruokakielto viitannee toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin, jolloin "pimeät" katuruokakojut haluttiin kieltää ruokapulaan liittyvän säännöstelyn takia. Gastronomisten arvojen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.


Kuva Chinese Plating -instatilin feedistä. Tili jakaa arkistokuvia kiinalaisista vatiannoksista 1900-luvulta.
Kuva Chinese Plating -instatilin feedistä. Tili jakaa arkistokuvia kiinalaisista vatiannoksista 1900-luvulta.

Syyt ulkomaalaisten positiivisiin mielikuviin japanilaisesta ruoasta löytyvät modernin keittotaidon lähihistoriasta. Kirjassaan Modern Japanese Cuisine ruokatutkija Katarzyna Cwiertka yhdistää japanilaisen keittiön globalisaation ensimmäisen aallon japanilaisiin siirtolaisyhteisöihin Itä-Aasiassa, Etelä- ja Pohjois-Amerikassa, Havaijilla ja Australiassa. 1980-luvun taitteessa Yhdysvalloissa syttyi sushibuumi, kun japanilaissyntyiset kokit mukauttivat ruokalajia paikallisiin tottumuksiin sopiviksi. Japanin nopean talouskasvun seurauksena kaikki Shogunista sushiin alkoi yhtäkkiä kiinnostamaan ihmisiä. Japanilainen ruoka eteni Yhdysvalloissa omia polkujaan ja loi pohjaa etenkin luovalle fuusiokeittiölle, josta versosivat lopulta Nobun kaltaiset suur-instituutiot.


Myös Euroopassa tapahtui samanaikaisesti merkittävä muutos, joka sitoi japanilaisen keittiön lopullisesti fine diningin "hienostuneeseen" maailmaan. Eurooppalaiset huippukokit kiinnostuivat japanilaisten raaka-aineiden ja tekniikoiden opettelusta, ja japanilaiset kokit alkoivat puolestaan hakeutumaan Eurooppaan töihin ja harjoitteluihin. Japanin lisääntyneen ostovoiman myötä kiinnostus kaikkeen länsimaiseen, kuten ranskalaiseen ja italialaiseen keittiöön sekä viineihin, oli kasvussa. Euroopan padoissa kuplivan kulttuurivaihdon seurauksena japanilainen kaiseki-ajattelu muokattiin sisään pitkiin maistelumenuihin, joissa se näkyy yhä tänä päivänä. Tämä on olennainen syy miksi japanilainen keittiö erotetaan usein ryppäästä, jota nimitämme etnisiksi ravintoloiksi.


Japanilaisista raaka-aineista valmistettu annos Noman tokiolaisessa sisaressa Inuassa vuonna 2019.
Japanilaisista raaka-aineista valmistettu annos Noman tokiolaisessa sisaressa Inuassa vuonna 2019.

Samaan aikaan Eurooppaan alkoi muodostumaan aasialaisista koostuvia siirtolaisyhteisöjä, joista alkuun erityisesti kiinalaiset perustivat paljon omia ravintoloita ja ruokatukkuja. Berliinin, Rooman ja Pariisin japanilaisia ravintoloita tutkineet James Farrer ja Chuanfei Wang toteavat, että vaikka kiinalaiset siirtolaiset eivät tunteneet erityistä yhteyttä japanilaiseen keittiöön, he päätyvät usein valitsemaan sen liikeideakseen, koska Japani kiinnosti asiakkaita huomattavasti enemmän kuin heidän oma kulttuurinsa. Tämä ilmiö alkoi joskus vuoden 2015 tienoilla näkymään myös Suomessa kiinalaisten buffettien vaivihkaa muuttuessa sushibuffeteiksi (nyt ne muuttuvat korean barbequeiksi). Kun japanilainen ruoka tuli edullisemmaksi ja saavutettavammaksi, loppu on oikeastaan historiaa: kun japanilaisten ravintoloiden lukumäärä ulkomailla oli vuonna 2006 noin 24 000, vuonna 2020 valmistuneessa tutkimuksessa niitä arvioitiin olevan 156 000 (MAFF 2020).


Helsingin sushiravintoloiden tilaa milleniumin alkupuolelta voi käydä vilkaisemassa The Sushi World Guide -sivustolta, joka listaa huimat 16 ravintolaa vuosilta 1999–2010. Tietääkseni Suomen ensimmäinen japanilainen ravintola Tokyo perustettiin 1960-luvulla, mutta tarjonta monipuolistui vasta 1990-luvulta alkaen. Moni muistaa Yoshiyaki Takayaman jo vuonna 1989 perustaman Kabukin, ja ensimmäinen sushitiski tuli ravintola Kairinmaruun vuonna 1993. Kairinmarusta ponnahtanut Kimmo Jylhä perusti myöhemmin omien sanojensa mukaan Suomen ensimmäisen sushiravintolan Nori Sushin ja ravintola Raku-Yan. Japanilaisten ravintoloiden historia on Suomessa dokumentoitu varsin huonosti, ja tieto on pirstaleista – paras toistaiseksi löytämäni lähde on Miika Pölkin ja Heikki Valkaman teos Sushikirja (2011). Hotelli- ja ravintolamuseon sivuilta löytyy myös kiinnostava, Merja Nummen laatima historiikki japanilaisista ravintoloista Suomessa.


Yhtä kaikki, eteenpäin – tärkeintä on, että nykyään japanilaisten ravintoloiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti, minkä myös kandia varten haastattelemani ravintola-alan ammattilaisten joukko oli huomannut. Japanilaisen ruokakulttuurin voittokulkuun liittyy tietysti oleellisesti myös japanilaisen populaarikulttuurin yleinen suosio, jonka voidaan ajoittaa kasvaneen räjähdysmäisesti etenkin 2000-luvulta eteenpäin. Japanilaisten ravintoloiden sisustuksessa ja markkinoinnissa hyödynnetäänkin usein populaarikulttuurista tuttuja kliseitä, kuten ninjoja, samuraita, viekottelevia geishoja tai söpöjä animehahmoja.


Sushin hintatasoa vuodelta 2017, ajalta kun ruokakauppojen sushi-osasto ei vielä ollut kovin yleinen näky.
Sushin hintatasoa vuodelta 2017, ajalta kun ruokakauppojen sushi-osasto ei vielä ollut kovin yleinen näky.

Kandidaatin tutkielmaani varten haastattelin viittä helsinkiläistä ravintola-alan ammattilaista uransa eri vaiheissa ja erilaisista taustoista. Tutkimuksen tärkeimpänä tavoitteena oli tarkastella juuri ravintoloiden työntekijöiden ja ravintoloitsijoiden mielikuvia japanilaisesta ruokakulttuurista, koska voidaan olettaa, että se vaikuttaa suoraan siihen, minkälaisia ravintoloita täällä on nyt ja tulevaisuudessa.


Kaikki haastateltavat, myös ainoa mukana ollut japanilainen henkilö, totesivat, että Helsingin japanilaisista ravintoloista valtaosa on todellisuudessa fuusioravintoloita. Toiseksi merkittävänä asiana nostettiin esiin sushin runsas tarjonta. On huomionarvoista, että ihan muutaman vuoden kuluttua haastattelujen ajankohdasta (maaliskuu 2021) tilanne on muuttunut valtavasti – Helsingistä löytyy mm. Murasaki, Owan ja Saburo Shokudo ja Onigiri Musubi, joiden ruoka on monipuolisempaa ja muistuttaa enemmän japanilaisten ravitsemusliikkeiden tyypillistä tarjontaa. Ravintoloita on tällä välin mennyt paljon myös nurin, mutta muuttuneisiin kulutustottumuksiin liittyviä syitä on oikeastaan mahdotonta erottaa koronapandemian vaikutuksista ilman laajempaa tutkimusta.

Haastateltavista useimmat kertoivat japanilaisen keittotaidon tuovan mieleen kokkien korkean työmoraalin, ahkeruuden ja vaatimattomuuden. Autenttisessa japanilaisravintolassa kokki nähtiin kuuluvan tiskin taakse olemaan vuorovaikutuksessa asiakkaiden kanssa. Japanilaistyylinen palvelu miellettiin huomaavaiseksi ja kohteliaaksi. On mielenkiintoista, että vain japanilainen haastateltava ei tuonut esiin tätä aspektia. Arveluni on, että länsimaissa tunnetut ruokaohjelmat kuten Chef's Table tai Jiro Dreams of Sushi ovat mahdollisesti hieman pönkittäneet mielikuvaa siitä, millaista japanilainen keittotaito ja palvelun taso on todellisuudessa. Japanissa on kuitenkin nykyään todella paljon ravintoloita, joissa tilataan tabletilla.


Sushimestari Jiro Ono ja hänen poikansa. Ote tunnetusta dokumentista Jiro Dreams of Sushi.
Sushimestari Jiro Ono ja hänen poikansa. Ote tunnetusta dokumentista Jiro Dreams of Sushi.

Kiinnostavinta haastatteluissa on kuitenkin, että ammattitaito oli myös se osa-alue, johon ravintolatyöntekijät olivat pettyneitä Helsingin japanilaisten ravintoloiden kohdalla. Yli 14 vuotta alalla työskennellyt kokki kertoi, että täällä työntekijöiden vaihtuvuus on niin suurta, etteivät kokit eivät juuri parkkeeraa samaan paikkaan hiomaan taitojaan. Toinen haastateltava totesi, että omakase-tyylisen konseptin sovittaminen Suomeen olisi haastavaa, sillä se vaatii kokin läsnäoloa samalla, kun työn jälki pysyy tasokkaana, eikä täällä ole riittävää japanilaisten tekniikoiden osaamista. (Nythän Helsinkiin on avautunut on ainakin yksi ihanteen mukainen ravintola, Murasaki.)


On todella jännittävä ajatus, että suomalaiset alan ammattilaiset odottavat juuri japanilaiselta ruoalta korkeinta mahdollista laatua, tai se leimataan vähemmän autenttiseksi. Myös Japanin valtio on käyttänyt artesaania tarkoittavaa käsitettä shokunin toisinaan kulttuuripolitiikan välineenä, kun se on markkinoinut tuotteitaan ja palvelujaan. Reijiro Aoyama on puolestaan tutkinut, että shokunin-käsitettä ja siihen liittyviä mielikuvia on valjastettu Hong Kongissa kohottamaan japanilaistyylisten palvelujen arvoa – ja hintaa. Koko homma voi asettaa ravintolayrittäjille aika korkeat odotukset, sillä Japanissa on paljon myös todella herkullisia, mutta vähän mössöisiä ruokia. Olen kuullut, että izakaya-konseptissa on ollut Suomessa toisinaan asiakkailla vähän sulattelemista, kun sitä on alettu tekemään autenttisesti, enkä ihmettele. Asiakkaat olettavat, että japanilaiset pikkuannokset ovat hienoja, ja pistävät ykköset päälle – sitten he yllättyvät, kun ravintolasta ei saa viiniä.


Toinen mielenkiintoinen tutkimuksessa noussut aihe oli ruoan laatu, jonka haastateltavani kokivat, että japanilaisen ruoan tapauksessa olevan kuuluisi olla korkea. Japanilaiseen ruokaan yhdistettyjä ominaisuuksia olivat mm. täydellisyys, yksinkertaisuus ja tuoreus. Yksi tarjoilija kommentoi, että hänen mielestään japanilaisten ja kiinalaisten ravintoloiden välillä on Helsingissä merkittävä ero – kiinalaiset ravintolat käyttävät "halvimpia mahdollisia raaka-aineita". Hän koki myös, että raaka-aineiden heikko laatu vähentää japanilaisen ruoan autenttisuutta hänen silmissään.


Samaan aikaan on fakta, että japanilaisen keittiön tietyt annokset, kuten sushi, ovat pikaruokaistuneet ja wolttiintuneet erittäin paljon. Asiakkaiden vaatiessa yhä halvempaa hintatasoa ravintoloitsijoiden kädet ovat sidotut. Toinen hauska ilmiö Suomessa ovat japanilaiset de facto pikaruoat kuten ramen, johon yritetään täällä lisätä kaunistavia yrttejä ja kasviksia. (Suomalaiset asiakkaat valittavat muuten, että annos on liian kallis tai epäterveellinen. Olen kokenut tämän itse työskennellessäni ramenravintolassa.)


No Name -yökerhon orientaalihenkistä somistusta.
No Name -yökerhon orientaalihenkistä somistusta.

Japanilaisia ravintoloita Israelissa tutkineen Ofra Goldstein-Gidonin mukaan japanilainen ruokakulttuuri on kansainvälistynyt niin paljon, että se on alkanut jo etääntyä maantieteellisestä sijainnistaan. Tätä komppaa Dorothea Mladenova, jonka mukaan Saksassa vain harvat asiakkaat voivat enää tunnistaa, mikä on autenttista japanilaista ruokaa, joten se ei ole markkinoinnin kannalta kovin tärkeää. Ravintoloitsijat ovat jo kauan sitten huomanneet, että japanilainen keittiö myy itse itseään, eikä japanilaisia välikäsiä tarvita.


Farrer & Wangin mukaan japanilaistaustaisia yrittäjiä on ainakin Euroopan suurissa pääkaupungeissa niin vähän, että he ovat marginaalissa eivätkä pääse vaikuttamaan valtaväestön kulutustottumuksiin. Asiakkaat vierastavat yksinkertaisia asioita: tarjolla ei ole soijakastiketta, keitto on liian kuumaa ja sitä on liikaa, mochissa ei ole sisällä jäätelöä (oikea kommentti, jonka olen kuullut asiakkaalta). Tämä johtaa lopulta siihen, että ruokakulttuurin kenttä kaventuu, ja sitä pääsevät rakentamaan lähinnä valtaväestön makuun mukautuvat yrittäjät.


Toisaalta olisi myös todella kiinnostava kuulla, että mitä esimerkiksi japanailaisravintoloita pyörittävät kiinalaiset tai vietnamilaiset yrittäjät tästä kaikesta ajattelevat. Minulta jäi se tutkimuksessani tekemättä, mutta voisin kuvitella että he välittäisivät enemmän oman kulttuurinsa keittiöstä kuin nigirikoneella tykittelystä päivästä toiseen.


Reality-ohjelma Burgerimiehet Aasiassa, jossa Akseli Herlevi ja Ossi Lahtinen seikkailevat eri Aasian maissa. Ohjelman pölyttyneintä antia oli paikallisten ihmisten puheen päälle tekstitetyt "hajosiko tojotasi" -henkiset vitsit.
Reality-ohjelma Burgerimiehet Aasiassa, jossa Akseli Herlevi ja Ossi Lahtinen seikkailevat eri Aasian maissa. Ohjelman pölyttyneintä antia oli paikallisten ihmisten puheen päälle tekstitetyt "hajosiko tojotasi" -henkiset vitsit.

Kun toteutin kandini haastattelut vuonna 2021, tuntui että ilmapiiri oli erilainen kuin nyt. Työskentelin itsekin aasialaisella konseptilla toimivan suomalaisen kokin ravintolassa, ja minulla oli aidosti sellainen olo, että kukaan ei puhu tästä. Työpaikkani mainosti itseään autenttisena aasialaisten makujen tyyssijana, vaikka siellä vallitsi päivästä toiseen lähinnä valkoinen machomeininki. Keskustelin asiasta myös usean aasialaisen kaverini kanssa, jotka jakoivat ihmetyksen, miksi suomalainen ravintolakenttä, lehdistö tai vaikuttajat eivät tunnu piittaavan kaikenlaisista kepeän orientalistisista hupsutuksista. Kai ruoka on sitten vaan niin kevyt puheenaihe.


Sitten kuin tyhjästä ilmestyi Eeropekka Rislakin kolumni Voiko kantasuomalaisen huippukokin aasialaisravintola olla aito ja autenttinen, joka oli melkoista tykittelyä. Rislakki kritisoi etenkin ravintoloiden tapaa käyttää surutta termiä "autenttinen" tehdäkseen lähinnä lisää rahaa vailla mitään todellista kulttuuripohjaa:

"Hei kaikki tutut ja kaverit!: Hans Välimäki, Arto Rastas, Pekka Terävä, Richard McCormick, Eero Vottonen, Antti Asujamaa, Lennart Sukapää, Tomi Björck, Matti Wikberg, Toni Toivanen, Henri Alen, Kim Mikkola jne. Ilmiö odottaa räjähtämistä, ja hiljaisuus on ollut korviahuumaavaa vain siksi, että Suomi on irti läntisestä keskustelusta."

Edelleen ihan hengästyn.


Uskon että siskonmakkara-ramenit ja joulukinkku-baot eivät ihan hetkeen häviä Pirkka-lehden sivuilta, sillä sellaisia suomalaiset ovat. Mutta ilahduttavasti ainakin Helsingin ravintolakentälle on tullut todella paljon uusia japanilaisia ravintoloita, joissa asiakkaat toivottavasti valitsevat käydä.


Japanissa vieraili vuonna 2024 ennätysmäärä turisteja koskaan, joten ehkä mitä enemmän jengi matkustaa, sitä enemmän suomalaiset tajuavat että japanilainen ruoka voi olla muutakin kuin sushia jonka päällä on sweet chili -kastiketta.


 

Piditkö tästä jutusta? Jos haluat tukea sivuston ylläpitoon meneviä kuluja, voit lahjoittaa pienen summan Ko-fin kautta.

253 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Murakamin hahmot

コメント


bottom of page