Haruki Murakamin kevyt disauttaminen on nyt trendikästä läpileikaten niin feministiset lukupiirit, kirjasomet kuin ihan tavalliset kahvipöytäkeskustelutkin. Uuden lukijasukupolven entistä tiedostavamman otteen myötä Murakamin kirjoitustavasta on tullut jonkinasteinen meemi, kärjistys miehestä kirjoittamassa huonoja naishahmoja. Tiktok-hakujen kärjessä trendaa: "Murakami writing women" ja "Murakami misogynist". Ylen Kulttuuriykkösen taannoisessa Murakami-jaksossa luettiin äkäinen kuulijapalaute, jossa kirjailijaa haukuttiin tissifetisistiksi joka ei ymmärrä naisista mitään. Keskustelut Murakamista ovat ainakin omalla kohdallani seuranneet harvinaisen samaa kaavaa: mielipidettä kirjailijasta kalastellaan uteliaina, mutta jo valmiiksi eräänlaisella "anteeksi että kysyin"-asenteella höystettynä. Mistä Murakami-diskursissa on oikein kyse?
Etelä-Korealainen elokuva Burning (2018) perustuu löyhästi Haruki Murakamin novelliin.
Murakami kuvaa teoksensa lähes aina nuoren miehen näkökulmasta. Useammin kun ei, sankarimme on sisäänpäinkääntynyt, aloitekyvytön ja yksinäinen kirjamatonen. Kliseen mukaan päähenkilö lähtee sitten seuraamaan tai etsimään jotakin, monesti naista, ja yrittää samanaikaisesti tajuta jotakin merkittävää itsestään. Naishahmot ovat näin ollen sekä minäkertojan seksuaalisen halun kohteita että myyttisiä portteja ja tyhjiä tauluja joita vasten hän voi peilata itseään. Teksti on paikoitellen myös kuorrutettu yksityiskohtaisilla, mutta varsin arkisilla kuvauksilla rinnoista, genitaaleista ja niiden keskinäisistä toiminnoista. Välillä homma menee ihan murakamiksi, ja nainen saatetaan kuvailla esimerkiksi niin kiihoittuneeksi, että hänen kuukautisensa alkavat. No, ei siinä mitään... ajattelen Jean Eaustachen Äidin ja huoran (1973) tamponikohtausta, ja Murakami tuntuu siihen nähden vielä kesyltä. Murakamin seksikohtaukset ovat useimmiten myös päähenkilön omaa POV:tä, joten sinänsä ne sopivat hahmon yleiseen olemukseen ja aikaisempiin vähäisiin kokemuksiin naisista.
Itse olen kokenut että Murakamin hahmot ovat melkeinpä moniulotteisempia valkokankaalla. Minäkertojan poistuessa murakamismit hiertävät vähemmän. Hahmoja tarkastellaan ikään kuin ulkopuolelta, jolloin heidän ajatustensa kanssa voi vapaammin olla eri mieltä. Esimerkiksi Lee Chang-dongin ohjaamassa Burningissa on varsin selvää, että päähenkilö on incelihtävä raukka, joka jahtaa sokeasti ihastuksen kohdettaan edeten asiassa lopulta äärimmäisyyksiin. Todellisuus on koko ajan katsojan tiedossa: pari harrasti kerran hähmäistä seksiä pikkuruisessa huoneessa, jonka jälkeen naisella ei ollut protagonistin kanssa enää mitään tekemistä. Toisen novellin adaptaatio Drive My Car (2021) puolestaan on ohjaaja Ryusuke Hamaguchin omalaatuinen kudelma, johon hän on lisännyt paljon omaa humanistista otettaan (ja ripauksen Tšehovia). Murakamismeja viljellään lähinnä enää vain elokuvan seksikohtauksissa, joiden aikana päähenkilön vaimo Oto kertoo mystisiä tarinoita.
Murakami itse kuvailee hahmojensa kirjoitusprosessia induktiiviseksi. Ne syntyvät tarinan kehittyessä, tajunnanvirrasta, tyhjästä. Silti kirjoissa on paljon samoja elementtejä niin Ranskan uuden aallon höpöttelyelokuvien kuin Murakamin kovasti ihailemiensa (ja myös japaniksi aikoinaan paljon kääntämiensä) ulkomaisten kirjailijoiden kanssa. Häntä onkin länsimaisissa kirjallisuuspiireissä verrattu ainakin Raymond Chandleriin, Franz Kafkaan, Kurt Vonnegutiin ja John Irvingiin. Nainen tai äiti psykoseksuaalisena väylänä henkiseen kasvuun ja syvempään ymmärrykseen on sekin jo niin vakiintunutta klassista kerrontaa, ettei edes toisen arvostetun japanilaismestarin, Hayao Miyazakin uusin elokuva Poika ja haikara ollut tässä aspektissa täysin synnitön. Murakamia oidipaalisemmillaan voi lähteä hakemaan teoksesta Kafka rannalla.
Keksiikö Murakami näin ollen mitään pyörää uudestaan? Juureton nuori mies etsimässä itseään on varsin ajaton asetelma, josta myös japanilaiset modernit tekijät ovat luonnollisesti kiinnostuneita ammentamaan. Hieraisin hieman silmiäni, kun Makoto Shinkain Ilmojen lapsissa (2019) Tokioon vanhempiaan karannut yksinäinen poika lueskeli alussa Salingerin Siepparia ruispellossa. Myöhemmin poika ihastuu tavoittelemattomalta tuntuvaan mystiseen ja maagiseen tyttöön, jonka pilvenpiirtäjien keskellä suorittamat säätaiat ovat juuri sitä itseään: maagista realismia. Hetkinen, tämä poikahan on kuin ehta Murakamin hahmo!
Yksityiskohta Ilmojen lapset -elokuvasta. Kuvan kirjan painos on hauskasti myös Murakamin käännöstyötä.
Tiktokin Murakami-vihaa on lopulta vaikea ottaa tosissaan, koska periaatteessa kukaan ei pakota lukemaan Murakamia. Itse ajattelen, että pysäköimällä hyväksyt säännöt, ja joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön. Silti juuri Murakamia ehdottomasti halutaan lukea kaikesta huolimatta. Murakamin teokset ovat aina osuneet jonnekin "totisen" Nobel-kirjallisuuden ja eksoottisen hipsterimakusteltavan välimaastoon – essentiaalista book club-kontenttia siis. Kirjailija on ja pysyy vuodesta toiseen niin coolina, että se on ainoastaan harmillinen sivujuonne, että hän on samalla myös "super problematic". Murakamin hahmojen lakonisen ja nihilistisen välillä liikkuva elämänasenne ja japanilainen maaginen outoilu yksinkertaisesti sopii loistavasti kenen tahansa nykynuoren quirkyyn identiteettibrändiin. Se, miksi juuri Murakami on yhä se halutuin japanilainen kirjailija, onkin lopulta paljon mielenkiintoisempi kysymys kuin se, onko hän sovinisti.
Murakamin kirjoja ei suinkaan tuotu länsimaihin sellaisina, kuin ne olivat. David Karashiman uudehko teos Who We're Reading When We're Reading Murakami (2020) raottaa hieman ovea Murakamin varhaisiin käännös- ja markkinointiprosesseihin. Kustannustoimittaminen rankalla kädellä on Japanissa harvinaisempaa, mutta kotimaassaan sinänsä hyvin menestyneet Murakamit joutuivat Yhdysvalloissa kääntäjien tiukkaan syyniin. Etenkin ensimmäiset lännessä julkaistut romaanit, Suuri lammasseikkailu ja Maailmanloppu ja ihmemaa, ovat kokeneet jälkikäteen suurilta tuntuvia muutoksia kääntäjiensä käsissä. Murakamia käännettiin kuvitteellinen amerikkalainen, mahdollisesti jopa newyorkilainen lukija mielessä, ja jopa kokonaisia lukuja saatettiin poistaa teoksesta. Näin tehtiin etenkin toisen kirjan kohdalla, kun koettiin että Lammasseikkailusta innostunut lukija saattaisi hämmentyä tai pettyä liiasta eroavaisuudesta. Liian outoja ja unenomaisia kohtauksia, jotka eivät edistäneet juonta, leikattiin myös sivukaupalla. Murakamin naishahmoja tutkinut Gitte Marianne Hansen on myös havainnoinut, että varsinkin varhaisissa käännöksissä joidenkin seksikohtausten ajateltiin olevan liian graafisia amerikkalaisille puritaanilukijoille. Etenkin huomattavan arkisia sanoja, kuten "häpykarvat", "vagina" ja "penis", saatettiin deletoida. Tämä hämärsi Murakamin seksikohtausten pohjimmaista tarkoitusperää, joka on Hansenin näkemyksen mukaan kömpelöiden ja epävarmojen hahmojen fyysinen vuorovaikutus ja toisiinsa tutustuminen.
Minulla oli jo ennen Karashiman kirjan lukemista teoria, että Murakami on niin haluttu ja menestynyt japanilainen kirjailija koska juuri hän onnistui ja onnistuu vastaamaan suuren yleisön haluihin ja käsityksiin Japanista. Useat kirjaa varten haastatellut kääntäjät ja muut kirja-alalla vaikutusvaltaiset toimijat vahvistavat tämän havainnon. Murakamin läpimurron Yhdysvalloissa, ja lopulta koko maailmassa, voi tarkasti ajoittaa ajanjaksoon, kun Japani oli kaikkien mahdollisten trendien aallonharjalla voimakkaan talouskasvunsa ja kasvaneen kulttuurisen vaikutusvaltansa ansiosta. Samaan aikaan maasta tunnettiin ennestään vain lähinnä jo vanhanaikaisiksi käyneet klassikkokirjailijat. Yasunari Kawabata, Junichiro Tanizaki, ehkä Yukio Mishima. Uutta "modernia" kirjailijaa etsittiin markkinoille kuumeisesti. Lukijoita kiinnosti myös, miten nuorempi sukupolvi sillä hetkellä kuumana käyvässä Japanissa elää. Lopulta kaiken taustalla on ehkä nykyäänkin vielä ajatus siitä että Japani on niin loputtoman kiinnostava maa, että se halutaan ottaa osaksi omaa kulttuuripääomaa.
On toki myös ihan kiistaton fakta, että Murakami on kirjoittajana taitava ja luettavana sujuva. Murakamin suoraan japanista tehdyt suomennokset tuntuvat myös ansiokkailta, eikä niissä ole tietääkseni tehty isoja leikkauksia. Murakamin maaginen, mutta lopulta puuduttavan arkinen maailma on myös urbaanille ja itseään loputtomasti etsivälle keskiluokalle sellaisenaan samaistuttava. Kirjoissa harvoin kuvataan mitään perheen perustamista tai kunnianhimoista työntekoa. Sen sijaan hahmot kuuntelevat musiikkia, laittavat ruokaa, nukkuvat ja jörnivät. Tarinat sijoittuvat kyllä japanilaiseen yhteiskuntaan, mutta päälleliimattua eksotiikkaa kuten geishoja ja kimonoja ei ole näköpiirissä. Se tekee Murakamin kirjoista kosmopoliitteja, monen Japania vähemmän tuntevan lukijan mielestä myös "epäjapanilaisia". Eksotiikkaa ja vierautta voi kuitenkin löytää sopivissa määrin kummallisista hahmoista ja maagisen realistisista (...) tapahtumista. Täytyy nimittäin muistaa, että Japania on pidetty kummallisena, väkivaltaisena ja seksuaalisena maana jo 1980-luvulla, niin kuin välillä pidetään edelleenkin. Jos Murakamin oudomman puolen haluaa kokea konsentroidun eksotisoituina eurooppalaisen linssin läpi, niin voi katsoa esimerkiksi tuoreen ranskalaisen animaation Blind Willow, Sleeping Woman (2023).
Murakamin lempipaitojen äärellä on mukava levähtää.
Keväällä 2022 olin palaamassa Berliinin elokuvajuhlilta takaisin Helsinkiin, ja kärsimätön puolisoni oli raahannut minut jo monta tuntia etuajassa lentokentälle. Kulutin aikaa tuijotellen kirjakauppojen ja lehtikioskien hyllyjä. Sieltä bongasin pienen kirjasen, jossa Haruki Murakami esitteli... parhaita t-paitojaan! Coca-cola. Cthulhu. Maraton-paita! Kaikki tietävät varmaan, että kirjoittamisen lisäksi Murakami on lähes yhtä innokas juoksija. Liskopaita. Tämä kirja on varmasti tarkoitettu vain kirjahyllyn koristeeksi, sillä on vaikea kuvitella, ketä tällainen hyvin pop-kaupallinen kirjanen muuten palvelee. Tälläkin on silti varmasti tienattu dollari jos toinenkin.
"Olen vain onnellinen, että ne myyvät" – totesi itse herra Murakami, kun häneltä kysyttiin mielipidettä kirjojensa suuresta suosiosta ulkomailla.
Comments