Junamatka Tokiosta Kiotoon nykyaikaisella luotijunalla kestää alle kolme tuntia. Bullet Trainin (2022) nimikkokulkupeli toimii omalla logiikallaan, sillä matkantekoon meinaa elokuvassa mennä kokonainen yö ja päivä. David Leitchin pulpahtava junamatka hyödyntää kulisseinaan kaikkea, mitä japanilaisen populaarikulttuurin pintapuolisesta kuvastosta vaan saa lypsettyä. Silti keskinkertaisten läppien kyllästämä palkkamurhaaja-genrepätkä näyttää ja tuntuu lähinnä Overwatchin Hanamura-kentältä, kun eri kansoja ja kulttuureja edustavat karikatyyrihahmot poukkoilevat keinotekoisessa Japani-huvipuistossa toisiaan mätkien.
Bullet Trainin juna on todellisuudessa kokonaan studioon rakennettu liikkuva lavaste.
Brad Pittin esittämän päähenkilön tehtävä tässä kaikessa on lähinnä hortoilla ympäriinsä ja yrittää pysyä kyydissä. Sinänsä näky Pittistä saamassa silmäänsä robottivessan suihkusta pistää miettimään, että Japanissa huippusuosittu näyttelijä on tähän hyvä castaus. Lopulta hahmoa vaivaa kuitenkin sama ongelma kuin kaikkia muitakin, eli ne ovat jumittuneet Deadpoolin huumoriasetukselle eivätkä käyttäydy missään vaiheessa kuten oikeat ihmiset. Elokuvan läpi jatkuva Tuomas Veturi -vitsi on sinänsä ihan hauska (ja Tuomas on vähintäänkin yhtä big in Japan kuin Brad Pitt), mutta ongelmaksi muodostuu se, että se on myös melkeinpä ainoa vitsi.
Episodin kriitikko Jouni Vikman nimitti Bullet Trainia Tarantino-wannabeksi, mutta todellisuudessa tätä lienee ollut myös alkuteos. Bullet Train perustuu vuonna 2010 ilmestyneeseen Maria Beetle -romaaniin, jonka tekijä Kōtarō Isaka vaikuttaa haastattelujen mukaan jo lähtökohtaisesti kiinnostuneemmalta Hollywood-adaptaatiosta kuin japanilaisen kulttuurin kuvaamisesta autenttisesti. Japanilainen kirjallisuuskriitikko Atsushi Sasaki on kommentoinut Isakan hahmojen jopa puhuvan jo valmiiksi kuin amerikkalaiset elokuvahahmot. Vaikka kirjailija on antanut siunauksensa hahmojensa etnisyyden muuttamiselle, ja Japanissa elokuva saa ensi-iltansa vasta syyskuussa, nimenomaan läntisestä mediasta on jo tullut runsaasti kaikuja valkopesusta.
Bullet Trainin kaltaisille Hollywood-tuotannoille on varsin tyypillistä, että niiden todellinen kansallinen konteksti menetetään, jotta elokuvasta pystyisi nauttimaan jokainen katsoja ympäri maailmaa. Ennen tämä näkyi lähinnä lainaamalla kuvastoa ja vaikutteita vieraasta kulttuurista, mutta pitämällä miljöö kotimaisena (esim. Karate Kid, 1984). Nyt mielessä on ollut myös inklusiivisuus, vaikka ei se kyllä Bullet Trainin kohdalla ole kovin luoviin ratkaisuihin johtanut. Mukana on jälleen kerran huonoa aksenttia vääntäviä venäläisiä konnia, meksikolainen Don Juan ja liimalettinen britti.
Ohjaaja David Leitch on kommentoinut että elokuvan tapahtumat voisivat sijoittua minne päin maailmaa vain, mutta Tokio on riittävän kansainvälinen kaupunki, ja luotijuna mitä parhain miljöö törmäyttää eri kansalaisuudet. Tämä on toki totta, mutta välillä hahmojen kännykkään huutaminen näyttää epärealistisen huvittavalta, tietäen miten japanilaiset junamatkustajat tykkäävät piinata turisteja tuijotuksella. Bullet Trainin japanilaiset ekstrat istuvat penkeillään mykkinä ja staattisina koko elokuvan alkupuoliskon ajan, kun heitä vielä kyydissä näkyy. Aidon kulttuuriympäristön tavoittamisen sijaan Bullet Train pyrkiikin enimmäkseen olemaan reduktio siitä, miltä japanilainen suurkaupunkielämä läntisessä ajattelussa näyttää.
Tämän junan kyydissä ei syödä bentolaatikoita, mutta hyvinvarusteltu sakebaari löytyy kyllä.
Japonismilla tarkoitetaan yleensä 1800-luvun puolivälissä alkanutta kiinnostusta japanilaiseen taiteeseen, ja siitä seuranneita uusia vaikutteita länsimaisessa estetiikassa. Esimerkiksi Ateneum toteutti vuonna 2019 varsin ansioikkaan näyttelyn japonismista pohjoismaisessa taiteessa. Ei ole mielestäni edes kovin omaperäinen ajatus, että samankaltainen lainaaminen toistuu nykyaikaisessa viihteessä ja taiteessa niin runsaana, että voidaan puhua jonkinlaisesta neo-japonismista. Japanin vauhdikas talouskasvu 1970- ja 80-luvulla sinetöi sille paikan maailmanlaajuisessa populaarikulttuurin kaanonissa, ja joka vuosi ilmestyy lisää Netflixin Katen (2021) kaltaisia tekeleitä, jotka käytännössä astuvat samaan banaaninkuoreen uudestaan ja uudestaan.
Vaikka olemme tottuneet näkemään viihteessämme robotteja ja neonkaupunkeja jo vuosikymmeniä, on Japanin talouden nousukausi todellisuudessa jättänyt jälkeensä muitakin reliikkejä. Yllättävälle taloudelliselle menestykselle pyrittiin jatkuvasti etsimään selityksiä, ja sitä perusteltiin liikemaailmassa juurikin ryhmäkurilla ja kaikenlaisilla kummallisilla samuraietiikan kaltaisilla kunniakoodistoilla – näitä perusteluja Japanin uniikkiudelle harrastavat japanilaiset itsekin, ei siinä. Kukaan tuskin enää kuvittelee Japanista tulevaisuuden teknologian supermahtia, mutta kunniakäsitykset pitävät yllättävän tiukasti pintansa. Myös Bullet Trainista löytyy kulahtanutta pohdintaa perheen kunnian säilyttämisestä, vaikka keskeisemmäksi teemaksi nouseekin selkeästi determinismi, tarkemmin onnen (un) ja kohtalon (unmei) käsitteet. Kunniallisuuden taakkaa saavat jälleen kerran kantaa elokuvan ainoiksi jäävät japanilaiset hahmot. Eläköityneen yakuza-papan (Hiroyuki Sanada) Fuji-vuoren juurella laukomat elämänviisaudet ovat sinänsä harmittomia, mutta kuitenkin pohjavireeltään orientalistisia.
Tekijät eivät uskoneet että japanilaiset näyttelijä olisivat yksin vetäneet tarpeeksi yleisöä. Kimuran roolissa on britti Andrew Koji.
Bullet Train luottaa siihen, että vitsi kohteliaista japanilaisista jaksaa naurattaa, ja robottivessat ja maskotit ovat edelleen niin kertakaikkisen outoja ja siksi hauskoja. Tunteisiin vetoava narratiivi kaivetaan tutusta ja turvallisesta – sairas lapsi, kuollut vaimo. Neonvaloilla ja lavasteilla saadaan kohtaukset näyttämään helposti hyvältä. Loppujen lopuksi elokuvalla ei kuitenkaan ole kovin tuoretta sanottavaa aiheistaan, eikä se onnistu myöskään nostamaan vitsejään genreä kommentoivalle metatasolle, vaikka ehkä pientä yritystä on. Ihan riittävän överikään se ei ole ollakseen vain viihdyttävä höpökomedia.
Bullet Trainia ei edes yritetty kuvata osittain Japanissa. Syy on kenties yllättävä ja ajankuvaan sopiva - maahan ei koronarajoitusten takia päästetty. Elokuvan junakin on siis eräänlainen muunneltavista rakennuspalikoista koostuva lavaste, joka pystyy liikkumaan studiossa. Tarve rakentaa kaikki alusta loppuun itse on antanut tekijöille vapaat kädet luoda aivan omanlaisensa fantasia-Japani. Onkin todella harmillista, että tekijät eivät ole uskaltaneet tehdä tällä mahdollisuudella mitään kovin omaperäistä. Elokuvan parhaita ideoita on ehkä japaninkieliset musiikkicoverit, joista toinen on alkuperäinen Miki Asakuran Holding out for a Hero -versiointi 80-luvulta, ja toinen elokuvaa varten tilattu Stayin' Alive -cover Queen Bee -yhtyeen Avu-chanilta. Carmen Makin esittämän ja Shuji Terayaman kirjoittaman Tokiniwa haha no nai ko no yō ni -kappaleen käyttö on myös hieno veto, Sukiyakin (Ue o muite arukou) ja taustalla alati ulisevat ninjahuilut voisi sen sijaan heittää jo romukoppaan.
Kaiken kaikkiaan Bullet Train olisi kaivannut enemmänkin sen musiikin käytön kaltaista iloittelua ja kulttuurista vaihdantaa, joka kuitenkin syöttäisi myös Japaniin päin. On jotenkin omituista, että Hollywoodissa tunnutaan edelleen täysin tietämättömiltä esimerkiksi sen suhteen, minkälaisen työn Takeshi Kitano on tehnyt siirtäessään yakuza-mytologiaa valkokankaalle. Bullet Train luotti pahiksensa suhteen jälleen kerran venäläiseen Rasputin-karikatyyriin, vaikka japanilainen viihde on oikeasti loputon lähde juustoisia, stereotyyppisia ja vähintään yhtä deadpoolmaisia hahmopöhköjä. Ilmeisesti uusien ideoiden myyminen viihteennälkäisille popparikatsojille vaatii vaan ihan liikaa töitä.